haluavat lainata silmiäni

Konemusiikin ensimmäiset pakotetun oloiset sävelet sujahtavat yllättävän sujuvasti hiljaisuuteen ja saavat aikaan jotain mitä voisin kutsua nostalgiaksi jos olisin vanhempi. Ne hyppivät iholla.

Rummut, jotka tuntuvat soivan samoina ääninä niin mustassa kuin värikkäässäkin musiikissa, kuulostavat nyt yllättävän hilpeiltä.

 Muistan, että tämä kappale on edelleen soittoäänenäni, kännykässä joka on ollut äänettömällä kauan, ehkä viime vuodesta asti.
Otan sillä nykään vastaan vain puheluja joita osaan odottaa ja soitan takaisin tarvittaessa. Unohtamatta tietenkään tekstiviestejä, sillä aina kun se on vähänkään on mahdollista, lähetän tekstiviestin. Ei huolta, miltä äänesi kuulostaa tai minkälaisen sävyn haluaisit siihen lisätä. Haluttu vaikutelma saadaan aikaan yhdellä pienellä hymiöllä. Helppoa.

Olin katsomassa uuden merirosvoelokuvan. Pirates of the Caribbean, tietenkin. (Eikä minun tarvinnut vaivautua, kun muut kumartuivat penkeistään laittamaan puhelimiaan äänettömälle.)

En tosin tiedä, puuttuuko minulta jokin tärkeä kyky pitkien toimintakohtausten seuraamiseen. 

Kaikki liike sulautuu yhdeksi sotkuksi ja ajatukseni lähtevät vaeltamaan, minkä huomaa vasta kohtauksen loputtua. Sen sijaan keskusteluissa kiinnitän kaiken huomioni kasvojen liikkeisiin ja ilmeisiin ja tunnen ymmärtäväni niitä, vaikken tosielämässä osaa lukea mitään kenenkään kasvoilta.

Olisi varmasti hienoa osata lukea ihmisiä, siksi on inhottavaa kun minusta puhutaan yltiötietäväiseen sävyyn ja leikitään ajatustenlukijaa joka tuntee minut paremmin kuin minä itse. Ja kieltäminenhän kuuluu asiaan, sillä minähän en vain halua tunnustaa. En pidä tunteesta, että olen kirja.

Mielenkiintoinen ilmiö, lukijoita tulee lisää kun lakkaan kirjoittamasta hetkeksi. Mutta ei siinä mitään, olen vain tyytyväinen. Kiitos, tervetuloa, viihtykää. Kaikkea mitä olen ennenkin lukijoille toivottanut.