Bussiin astuessa tai täyteen odotushuoneeseen saapuessa astuu samalla aivan uusien soveliaisuus-sääntöjen vaikutuspiiriin. Ero näkyy siinä, että normaalissa elämässä vain pikkulapsilla on lupa tuijottaa ihmisiä suoraan ja häpeilemättä, mutta bussissa ja odotushuoneissa siihen tarjoutuu kenelle tahansa lupa ja mahdollisuus.
Toki on niitäkin, jotka itsepäisesti yrittävät olla ottamatta osaa yleisen tuijottamattomuussäännön rikkomiseen, mutta aina jossain vaiheessa lehti tai ikkuna kuitenkin menettää mielenkiintoisuutensa, kun sopivasti näköetäisyydellä istuva kaksikko alkaa rupatella.
Valitettavaa on, että jos lähistöllä ei ole puheliasta pikkupoikaa isänsä kanssa tai jotain muuta otollista kohdetta, tuijotus keskittyy yleensä niihin viattomiin, jotka esimerkiksi vain nousevat ylös jäädäkseen pois seuraavalla pysäkillä.
Bussissa seisomaan noustessani en voi kuvitellakaan katsovani muualle kuin läpinäkyvän oven läpi samalla kun tunnen takana istuvien arvioivat katseet selässäni. Ja seisomaanhan on noustava aina silloin kun auto vielä liikkuu jos se on vähänkään fyysisesti mahdollista, muuten vaikuttaa laiskalta tai liian välinpitämättömältä.
Tänään olisi tehnyt mieli vain istua näkymättömänä jollain ikkunapaikalla, eikä seistä keskellä bussia varmana katseidenkerääjänä samalla kun itseinho kohosi tasaisesti ja bussi mateli pysäkkiä kohti.
Todistettu on, että kun on aamulla kiireessä vaihtanut housuja koska lantio näyttää inhottavan leveältä niissä jokaisissa, ei ole koko loppupäivänä erityisen itsevarma olo, vaikka päällä olisivat ne sillä hetkellä parhailta tuntuvat farkut.
Ja kun olen selviytynyt bussista, kävelen suorinta tietä sairaalaan ja yhtä suurta odotushuonetta edustavien käytävien sokkeloon.
Tällä kertaa en pelkästään tunne, vaan näen rivin ihmisiä joiden pää kääntyy siihen tahtiin kun kävelen ohi ja kaikki muistuttavat enemmän tai vähemmän pieniä lapsia lastenrattaissaan tuijottamassa kaikkia ja kaikkea häpeämättä yhtään.
Tiedän, ettei minussa ole mitään kovin huomiota herättävää, mutta tuijotus tuntuu sitäkin inhottavammalta, koska alan miettiä mahdollisia syitä siihen, enkä taaskaan keksi muuta kuin niitä ikuisia vikoja.
Minua jo pikkulasten tuijotus häiritsee kamalasti, vaikka tiedän ettei se mitään tarkoita. Ja ahdistavuus kasvaa sen mukaan mitä vanhempien ihmisten tutkailuun joutuu, tosin pakko myöntää että oman ikäisten tuijotus häiritsee usein eniten.
Enkä minä nauti näin pienistä asioista valittamisesta, mutta kun ne hirveän pieniltä kuulostavat asiat ahdistavat monesti eniten.
Huomenna yritän hammaslääkärin jälkeen päästä eroon tästä jatkuvasta kotona piileskelystä ja lähden vaikka vain kävelemään. Minun on kirjoitettava se tänne, koska nyt se on vähän kuin luvattu kirjallisesti.
Olen muka ollut joka kerta liian hirveän näköinen menemään ulos ja kun kerran suostuin mukaan kauppakeskukseen, taisin istua osan ajasta vessassa piilossa maailmalta. Lähdin kyllä kuuliaisesti pois kun sinne tuli muita, en sentään halua pakottaa tuntemattomia odottamaan vain koska minulla sattuu olemaan hieman huonompi päivä.
Tätä vauhtia minulla on paljon kertomista sitten kun joku päättää kysyä mitä tein lomallani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti