Olen ottanut päämääräkseni lukea kaikki Joanne Harrisin kirjat. Sinisilmän löysin kansikuvan perusteella, toivuttuani siitä etsin käsiini klassikon; Pienen suklaapuodin. Parasta aikaa luen Suolaista hiekkaa.
Täysin minun tapaistani innostua kerralla yhdestä kirjailijasta ja lukea kaikki hänen teoksensa, vaikka viimeisen jälkeen tulee aina sama, avuton olo.
Hetken ajan tuntuu, kuin olisin juuri lukenut maailman viimeisen kirjan eikä kukaan ole aikeissa kirjoittaa niitä lisää. Sitten yritän etsiä jotain samanlaista, missä tietenkin epäonnistun koska vielä yhdestäkään lukemastani kirjasta ei ole kirjoitettu toista, vähän muunneltua, mutta yhtä hyvää versiota. Sen jälkeen pitää etsiä jotain erilaista tai olla lukematta mitään ja vain odottaa. Yleensä olen saamaton ja valitsen jälkimmäisen, mutta kuitenkin aina lopulta kirjastossa käteeni osuu uusi lupaus.
Pieni suklaapuoti sattui tulemaan televisiosta tänään. Katsoitteko? Uskomatonta, että minä, joka edelleen katson televisiota tuskin kerran kuukaudessa, sain nähdä vaivaa vallatakseni sen itselleni edes tämän elokuvan ajaksi. Täällä eivät ole tunnettuja sellaiset kompromissit, joissa katsotaan vaihteeksi toisen valitsemaa elokuvaa, mutta minä sentään sain nojatuolini ja kaukosäätimeni.
(Otsikko on Pienen suklaapuodin ensimmäinen lause.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti