Taiteilijat ovat sellaisia hulluja

Niin pappani sanoi, kun pienenä (pienempänä) vastasin hänelle haluavani isona maalata ja piirtää työkseni.
Hän on edelleen vahvasti sillä kannalla, että taiteilija on köyhien hullujen ammatti, ja aivan liian kaukana siitä sairaanhoitajasta joksi minun kuulemma pitäisi joskus opiskella.
Turha edes mainita miten inhottavalta koko ammatin ajatteleminen tuntuu.
Ja vastaus niiltä on, että eihän se vielä ole varma mitä tuleman pitää. Mielipiteeni sairaanhoitajan ammatista tuntuu kuitenkin olevan melkein ainoa varma asia jonka tältä istumalta keksin.

Mutta taiteilijoihin palatakseni, minä olen tainnut ratkaista asian ryhtymällä pelkäksi hulluksi.
Ei, taiteilijaa minusta ei taida tulla, sen verran todellisuudentajua olen tähän mennessä kerännyt.

Miksi sitten kirjoitan tästä? Osittain koska tunnen taas vaihteeksi meneväni vain huonompaan suuntaan. Fyysisen tilan kehittyminen seurailee käyriensä puolesta alpin huippujen siluettia, ja pian olenkin jo siellä osastolla niiden oikeasti sairaiden kanssa. Miksi minut jatkuvasti sekoitetaan niihin?
(Tässä kohtaa helmet vierivät lattialle, mutta siirrän niiden keräämistä kunnes olen kirjoittanut tämän)

Ja haluaisinpa minä olla vähän kuin taiteilija. Tai ainakin maalata useammin.
Ehkä voisin yrittää sitä, jos saan akverellini syntymäpäivänä.

Huomaatteko, kirjoituksissanikaan ei ole mitään järkeä kun puhun sairaudesta. (Kuka muka on sairas?)
En osaa päättää kumpi oikein olen, vai olenko kumpikaan.
(Nyt käyn keräämässä ne helmet)