Kirjoittaminen on jäänyt yhteen täyteen puserrettuun kirjoituskoneliuskaan. (tietokone on puhtaaksi kirjoittamista varten.)
Enkä ole siihen edes tyytyväinen, vaikka yritänkin uskotella itselleni sen olevan pelkkä luonnos jonka ei tarvitse vielä olla viimeistä vetoa myöten viimeistelty kokonaisuus.
Mutta mitä oikein voi tulla tarinasta, joka alkaa kysymyksellä "Mitä jos lainaisin mieltänne hetkeksi?".
Pelkäänpä että se teksti on tuomittu tukehtumaan omiin kirjaimiinsa.
Vanhan kirjoituskoneen paukutus on tunnelmallista, se karkottaa muut äänet kauemmas. Jalat puutuvat lattialla istumisesta.
Liidunvaalkeita neitosia ja kaksi poikaa joiden polvihousut paljastivat mustelmaiset lapsensääret, huolimatta iästä joka ylittää sormien ja varpaiden oletettavan lukumäärän. Huolimatta silmistä joiden alle tunsit syntyneesi.
Heistä oli luettavissa auringon eri kehitysvaiheet, aina prototähdestä valkoiseksi kääpiöksi asti.
Eikä heistä yhtäkään olisi helpompaa koskettaa kuin tähteä elinkaarensa missään vaiheessa.
Henki oli pieni hinta onnistumisesta koska se oli ainoa mitä omistit ja ainoa jonka saatoit hävitä.
Kunnes niiden poikienkin sääret olivat liidunvalkoiset, sileät ja tasaiset, nyt kun mustelmat olivat vetäytyneet pois näkyviltä.
Vasta kun se jäi viimeiseksi muistikuvaksi, sen saattoi nähdä selvänä.
Välähdyksenä, jonka jälkeen uskoit viimein tietäväsi kaiken.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti