Atlantiksen ensilumi

Olen huomannut että kirjoitain pelkästään huonosta olosta. Enimmäkseen ahdistuksesta, pettymyksestä ja yksinäisyydestä.
Myös masennuksesta, joka on ilmeisesti vielä normaalin rajoissa, koska sitä ne eivät ole kirjoittaneet potilastietoihini.
En tiedä teistä muista, mutta haluaisin kuulla itseltäni välillä siitä miten ja miksi olin iloinen. Onnellinen.

Tänään olin onnellinen kun talvikkoni kiipesi kädelleni ja oli siinä hetken paikallaan lämpimänä karvakeränä.
Olin iloinen kun ymmärsin viimein erään kemiankirjan kaavan. (En ole varma voiko sitä kutsua oikeaksi iloksi, mutta ainakin olin hetken tyytyväinen)
Pidin siitä kun minua tervehdittiin aamulla, vaikken halunnutkaan myöntää sitä itselleni silloin.

Mutta kun vertaan siihen toiseen puoleen, joka on auttamatta suurempi...

Ahdistuin joka kerta kun edessäni oli ruokaa. Päivällisellä istuin pöydän ääressä kyyneleet silmissä.
Tunsin tunkeneeni sisääni aivan liikaa.
Pelkäsin näyttäväni kuvottavalta. (Ja minähän näytin)
Tunsin sisäänpäin tylyä mielihyvää kun kieltäydyin tarjotusta suklaasta ja katselin kun muut söivät tyytyväisinä sen kaiken roskan.
He näyttivät iloisilta, miksei tuo voisi toimia myös minulla?
Typerä.

Ajattelin liikaa asioita jotka eivät tee iloiseksi eivätkä onnellisiksi, ja niin se on joka päivä. Olisipa tapojensa muuttaminen helpompaa.

Kirjoitain liian usein olisipa.

Luin tutkimuksesta (ja se oli niitä tutkimuksia joihin ei aina ole uskominen) jonka mukaan unelmoivat ihmiset ovat onnettomampia. Luultavasti ihmiset vain unelmoivat enemmä silloin kun ovat onnettomia, eivätkä ole onnettomia koska unelmoivat.

"Sanotaan äidille vaikka... että me unohdettiin kattoa kelloa!"
Ne juoksevat pihalle niin kuin lämpiminä kesäpäivinäkin, vaikka ulkona on pimeä ja pakkasta.
Ikäeroa on monen monta vuotta, muttei voi olla vähän ihailematta niitä.
Kuka on keksinyt säännön, jonka mukaan vain itseään vanhemmat ovat ihailtavia?
Minä se en ainakaan ollut.
Nyt ne vilkaisevat minuun ja juoksevat taas.
Sanon usein etten pidä tuon ikäisistä lapsista, se on totta, mutta alan hiljalleen käsittää mikä siihen saattaa olla syynä.
Ja se on vain pieni aavistus, mutta
ehkä olen
kateellinen.


(Oh, tervetuloa uudelle lukijalle.)