Eläinsatuja

Minun on pitkään tehnyt mieli väkertää jonkinlainen eläinsatu, ja tässä näyttää olevan tulos.
(Laatuun en valitettavasti laittanut turhia kriteerejä, kuten en lähes koskaan)
 Luin pienenä paljon eläinsatuja tiiliskivenkokoisesta kirjasta jonka kannessa olivat karhu, susi ja kettu.

Niissä jänistä pidetään liian usein hieman typeränä ja turhan kilttinä eläimenä.

Yleensähän tällaisissa saduissa on jokin opetus, mutta minä taidan nyt rikkoa sääntöjä.

Kettu juoksi joustavin loikin pusikoiden ja havuisten oksien läpi.
Nopeasti, vaikka sen punertavanruskeaa turkkia repivät havunneulasin peitetyt ahneet kädet tahtoivat jatkuvasti vetää luokseen.
Askelten tahti oli tasaista suhinaa, mutta kettu pelkäsi ettei se riittäisi.
Sen takana rummuttivat toiset askeleet, jotka haistoivat jokaisen karvatupsun neulasten vihreästä. Se oli kuin lyhdyin merkitty polku.

Kasvillisuus alkoi harveta ja turkkia revittiin yhä vähemmän.
Puiden lomasta loistavissa valopylväissä kettu tiesi katsovansa kohtalon silmiin, muttei pysähtynyt ennen kuin oli kulkenut niiden lävitse.
Se pysähtyi niin että pienet kivet sinkoilivat ja kuivuneet oksat katkesivat.
Ja pysähtyessään se kierähti ympäri kerran tai pari, niin kova sen vauhti oli ollut.
Aukio oli avara, puuton.

Takaa kuuluvat askeleet tulivat luokse, pysähtyivät lyhyen hiljaisuuden ajaksi, jolloin kettu ehti suoristaa tassunsa ja haukkoa henkeään. Pian joku raotti vihreää piikikästä esirippua ja astui esiin.

Jänis, jonka silmät eivät olleet jäniksen silmät, kohtasi ketun apean hymyn. Säikähdyksestä vaalenneen nenänpään.

"Jos ei hyvällä niin sitten pahalla." Niin jänis oli sanonut ennen välähdystä. Ja välähdyksen jälkeen kettu oli rynnännyt jo kaukana aamunkoitteessa.
Silti he seisoivat nyt tässä, ja jänis vähemmän huonossa kunnossa vaikka oli juossut kovempaa.
Miten paholaismaisen nopea tuo eläin olikaan. Tuo jänis.

Mutta pitkäkorvakin oli väsynyt. Kettu oli näkevinään sen valkoisessa turkissa repeytyneitä kohtia kastettuina punaiseen. Ei, ei jänis pystyisi anastamaan kenenkään henkeä tuossa kunnossa.
Jänis näytti huomanneen ketun helpottuneen ilmeen. Se tuli lähemmäs. Ontui.
Se pirulainen ontui. Ketun teki mielensä nauraa. Tuokaan ei selvinnyt naarmuitta kolmella jalalla.

"Taisit huomata sen, punaturkki.", jänis aloitti lauseensa sanaillen, "En minä voi anastaa lupaustani pahasta, tässä kunnossa."
Kettu höristi kuuliaisena korviaan.
"Siksi ajattelin ehdottaa sopimusta. Jänikseltä ketulle. Reilu peli."
Kettu ihmetteli. Mikä sai jäniksen tuolla tavalla vakuuttelemaan, oli jotain kuulemisen arvoista.
"Mitäköhän oikein ajattelit ehdottaa?"
Sanojen kiemurtelun ilmassa saattoi nähdä.

"Vaihtokauppaa. Sinä voisit antaa minulle sen mikä minulle kuuluu, ja saisit jotain tilalle."
Näki hyvin, miten jänis kärsi sanoessaan nuo sanat. Se piti itseään uhrina, varastettuna ja ryövättynä.
Se ei olisi halunnut joutua maksamaan saadakseen omansa.

Kettu päästi raikuvan kikatuksen joka nosti karvat pystyyn. Se kierähti selälleen ja katsoi jänistä suu virneessä. Virne sai jäniksen korvat luimuun.
Jäniksen katse oli nauliutunut ketun rintataskuun joka pullotti selvästi.
"Mitä minulla muka on sinulle kuuluvaa?"
Lause joka päättyi äänekkääseen naukaisuun. Kettu oli päästään sekaisin, tai sitten se raivostutti tahallaan, jänis päätteli.
Se päätti olla alentumatta vastaamaan. Nyökäytti vain päätään kohti taskua joka pullotti hetki hetkeltä selvemmin.

Aaaaahhhh....
Kettu kaivoi jotain valkoista rintataskustaan nautinnollisen huokauksen saattelemana ja roikotti sitä ilmassa, yhä selällään maaten.
Se ehti kuin ihmeen kaupalla väistää, kun jänis loikkasi sitä kohti käpälät ojossa.
Ja nyt oli jäniksen vuoro kierähtää maassa.

"Mutta tämä on minun onnenkaluni. Oma jäniksenkäpäläni. Eikö ole vanha tapa pitää tällaisia mukanaan?"
Sen mustalla käpälällä makasi jäniksen valkoinen käpälä, jossa veri sykki nyt vahvemmin ja sai koko lihanpalan heilumaan hiljalleen.
Jänis katsoi sitä ahneesti silmillään, jotka eivät olleet jäniksen. Sitten se katsoi toisen takajalkansa tynkää.
"Ajattele sitä, ajattele. Et sinä oikeasti tuota käpälää tarvitse."

Kettu oli kivunnut niskan päälle, paikalle josta se nautti suunnattomasti. Se nousi hitaasti ylös, ja vielä hitaammin se aloitti oman vuoronsa keskustelussa.
"Siitä puheen ollen...", kettu viivytteli sanojaan ja nautti niiden soinnista ja kaiusta, "olen aina toivonut juuri tuollaisia silmiä kuin sinulla. Niin kauniit."
Tunnelmoivaa taukoa seurasi edelleen ketun nautinnollinen ääni.
"Niissä on kaikkeuden metsästystaito, oveluus ja viekkaus. Yksissä silmissä. Voi miten olenkaan unelmoinut niistä."

Jäniksen silmissä paistoi hetken silkka typertymys. Kettu ei ehkä ollutkaan täysin järjiltään.
Vaikka sitä huonompi se oli jänikselle itselleen.
Se mietti ankarasti, mutta aina kun sen katse osui jalantynkään, se tunsi olevansa valmis luovuttamaan mitä tahansa tassunsa, oman tassunsa, takia.
Jos se vain saisi taas loikkia taivaankantta tähtikuviolta toiselle, niin kuin ennen.

Jäniksen kurkkua kuristi pettymyksen karvaus, kun se asteli ketun viereen ja kohotti käpälänsä.
Sen oli aloitettava, muuten kettu ei ikinä luovuttaisi.
Oli sillä sen verran järkeään tallella.
Jänis painoi oikean silmänsä kiinni ja samalla oikean tassunsa ketun avonaiselle silmälle.
Ketun silmä tuntui lämpimältä, liukkaalta ja pehmeältä tassun alla, kun jänis otti siitä pienen otteen ja puristi hellästi.
Oikeasti jäniksen olisi tehnyt mieli upottaa siihen kyntensä ja repiä irti, mutta nyt ei ollut sen aika.

Välähdys lähti kulkemaan kaulasta etutassun kautta ja jänis tunsi hetken kulkevansa omaa käpälänvarttaan pitkin kohti ketun päätä.
Ketun silmät räpsähtivät kiinni äkillisestä vihlaisusta. Ehkä sekin tunsi saman kuin jänis.
Sitten se oli ohi ja molemmat avasivat silmänsä.

Jänis ei aikaillut vaan nappasi käpälänsä ketun tassusta. Se painoi sille kuononsa ja suuteli valkoista karvaa hurmioituneena.
Hellästi se silitti kynsiä ja varpaanvälejä ja nautti tuntiessaan veren sykkeen. Käpälä vuosi edelleen verta.
Jänis painoi sen jalantynkäänsä ja katseli kuinka se alkoi kuroutua siihen kiinni hiljalleen.

Vaan yhden asian jänis oli unohtanut.

Kettu katseli jänistä hiljaa, painui kyyryyn ja tuijotti sitä ruskeilla ketunsilmillään.
Vasta kun jänis näki omien punaisten silmiensä heijastuvan ketun ruskeista, se ymmärsi minkä asian oli unohtanut.

Se katui sitä vielä pitkään sen jälkeen kun kettu oli nylkenyt sen ja syönyt nälkäänsä, tai sitten pelkästään huvikseen.
Se katui sitä vielä silloinkin kun näki jälkeläistensä aina vain uudelleen tulevan nyljetyiksi ketun raivostuttavan virnistyksen alla.
Ja nähdessään ketulla omat silmänsä.

Mutta jäniksen silmät olivat vihdoin jäniksen.
Kiltin ja suloisen eläimen silmät joita se oli aina vihannut.