Ehkä. Ehkä olen jopa hieman pettynyt.
Viimeine paikka johon keksin paeta on pieni koppi jonka oven saa helposti lukkoon sisäpuolelta, ainoa vika on lukon punainen väri joka kertoo kaikille että olen sisällä.
Sekään ovi ei riitä taikomaan minua kadoksiin.
Yksinäinen tyttö tuijottamassa itseään vessan peilistä, liikkumatta kuin patsas. Miten monta samanlaista ihmistä voisin kuvitella viereisiin koppeihin. Voin melkein kuulla hermostuneet ajatukset jotka jäävät kimpoilemaan kaakeleiden peittämältä seinältä toiselle, niin omani kuin niiden muidenkin.
Totuus on, ettei peilistä katso vieläkään se täydellisyyttä hipova tyttö, joksi toivo(i)n tulevani.
Se, joka elää teetä juomalla eikä sen tarvitse syödä eikä nukkua. Se joka tietää vastauksen jokaiseen kysymykseen ja juoksee kaikkia muita nopeammin ja pidemmälle. Se joka ei itke eikä pelkää turhia asioita.
Se jonka luomille ripsiväri ei paakkuunnu edes rankkasateella, ja jonka iho ja silmät ovat kuin posliininukella.
Tunkkainen koppi alkaa täyttyä ajatuksistani ja haluan pois ennen kuin tukehdun, ulos.
Livahdan pihalle, peilikirkkaalle kentälle jonka hiekoitukseen ei ole käytetty liikaa rahaa.
Katselen kun muut kiljuvat ja nauravat liukastellessaan jään läpi.
Kenestä minä ottaisin tukea kaatumaisillani?
Osaisinpa muuttua näkymättömäksi.
Olisinpa silloin tällöin edes hieman läpikuultava. Sulautuisin seiniin ja taustaan, ja kuka vain voisi katsoa suoraan minuun huomaamatta mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti