they are the lucky ones

"Laskin et jos mä syön nyt vaan salaattia, niin voin sit myöhemmin syödä tän suklaan loppuun!"
En tiedä mikä minuun menee, kun mulkaisen tyttöä. Idiootti.
"Onko sulla joku kaloriraja?"
ja
"Mitä se muka auttaa mitään?"

Mikä minä olen kyselemään tällaisia? Eikö minun pitäisi sanoa jotain aivan muuta?
Tai olla hiljaa, kuten yleensäkin.

"Ei, kun mä haluan vaan syödä sen suklaan paremmalla omatunnolla. Maraboun pähkinäsuklaa on niiin hyvää...", sitten se kertoo pitkän pätkän siitä miten suklaa oli alennuksessa eilen ja se oli vaan pakko ostaa.
Minä nyökkäilen vähän liian kyllästyneen oloisena, ehkä.
(Olen vähän huono arvioimaan sitä miltä vaikutan muiden silmissä.)

Luuleeko se että minua kiinnostaa suklaa? Ei ainakaan sillä tavalla kuin niitä muita.
Riittääkö se tekemään minusta edes vähän paremman? Uskon niin.

Pidän siitä ylemmyydentunteesta.
Mutta se on niin väärin, sairas, ei minun pitäisi tuntea niin. Eihän?
Kuvittelen olevani muita parempi jos osaan olla ilman elimistön saastuttavia aineita. Sellaisia ne ovat minulle vieläkin.
(Vaikka olenkin jo päiviä syönyt ah niin hyvin ettei paino ole edes laskenut.
Sydämen rytmihäiriöt riittivät pelästyttämään minua tarpeeksi tällä kertaa.)

Eikä se rajoitu vain herkkuihin, ihailen edelleenkin itsekontrollia, hallintaa.
Oli se sitten sitä, miten ballerina irrottaa itsensä lattiasta tunnin tanssiesityksen ajaksi, tai tuntien juoksemista joka päättyy vetiseen oksennukseen ja pyörtymiseen omassa eteisessä. Tai syötävästä kieltäytymistä.
Liian pitkälle mennyttä itsekontrollia.
Ei baletti ole sitä, välttämättä. Se vain kuului esimerkkeihin.

Siinä mikään ei ole muuttunut vieläkään. Ehkä ainoastaan se, että uskallan myöntää etten pitänyt niitä asioita tärkeinä ennen sairastumista. Senkin myönnän ainoastaan itselleni.

Sängyllä lojuu mielenterveyteen liittyvä kyselylomake jossa on liian monta numeroa ympyröitävänä. Minun ei tarvitse tehdä niitä testejä netissä, niitä tungetaan minulle kaksin käsin enkä jaksaisi uskoa niiden näyttävän ikinä oikeaa tulosta.

En osaa puhua siitä miltä minusta tuntuu, enkä osaa kertoa sitä ympyröidyin numeroin. Joskus toivon että minua käskettäisiin kirjoittaa paperille, muttei minusta ole tekemään aloitetta.

Sain kiinni uuden tarinan alusta. Se tunne on vähän kuin lintu joka on löytänyt valmiin pesäkolon.
Kun sitä tarvitsee, voi milloin vain mennä henkilöhahmojen silmien taakse ja kehitellä taas uuden lopun tapahtumaketjulle joka elää omaa elämäänsä muualla.
Tuntuu ettei minulla oikeastaan edes ole sananvaltaa siinä maailmassa. Olenhan vain sivustakatsoja.

Joskus vielä matkustan Barcelonaan.

Vaikka sitten lintuna seuraavassa elämässäni. Sitten levähdän siipiäni kaikkein kauneimman kirkon katonharjalla eikä kukaan katso minuun. Eikä kukaan ole parempi kuin minä.