vuoristoradassa

Pelkään vuoristoratoja, niin paljon, että olen päättänyt, etten ikinä tule istumaan sellaiseen.

Enkä myöntäisi mielelläni luistaneeni nytkään päätöksestäni, mutta välillä minua huimaa niin, että olen melkein varma että tämä on nyt se. Vuoristorata.

Inhottavaa kyllä, olen tainnut kävellä tähän vuoristorataan silmät kiinni, sillä huomaan, etten tiedä yhtäkään sen mutkista etukäteen. Jokainen pudotus ja käännös tulee yllätyksenä, myös ne hitaat nousut.

Pelottaa, olen kuullut tai kuvitellut niitä onnettomuuksia, joissa vaunu juuttuu keskelle rataa, joku luiskahtaa turvakaiteen alta kesken matkan, radan liitokset pettävät...

Joka toinen päivä päätän visusti, että tänään en voi luistaa mistään syömisistä. Ihoni menee kananlihalle, kun vain ajattelen listaa kaikista varjopuolista (siis kaikesta), joita pitkään jatkuneeseen aliravitsemukseen liittyy.

Näiden päivien välissä peilit suoltavat yhtä mittaa myrkkyä silmilleni ja löydän itseni hiippailemassa kesken ruokailun vessaan ja sylkemästä suun täydeltä riisiä putken mutkan takana odottaviin syvyyksiin. Välillä taskuissani on pala leipää, jonka margariinittömyyttä aiemmin peitti kasa kurkkua. Se hylätään tällä kertaa roskikseen. 

(Ja ollakseni rehellinen, eivät peilit ole aivan suopeita edes niinä suurien parantamispäätösten päivinä. Enkä minä ole aivan pysynyt päätöksissäni.)

Edes muutama pala vähemmän leipää, edes vähän vähemmän riisiä tai mitä vain mahaani. Eipähän se ainakaan pullota aamulla ja muutenkin, haluan todistaa itselleni, että en ole vielä unohtanut miten kieltäytyä.

Kesällä poli on lomalla ja käyn sairaalassa punnituksissa. Ne ovat varmoja, että painon muutos johtuu suurimmaksi osaksi vaa'asta. Ne kun voivat näyttää hieman eri lukemia. Sitä sen täytyy olla.