Valkoiset kengät

Silloin ajattelin ensimmäisenä Pienen suklaapuodin Viannea. Ei, en ulkonäön takia, sillä se nainen oli paljon vanhempi ja sitä paitsi vaaleahiuksinen, kuten suurin osa Tukholman naisista. Enkä vieläkään ymmärrä, miten hän sen tiesi. Tai ymmärränhän minä, mutta se olisi niin normaali ja tylsä selitys tälle sattumalle.

Olimme tyhjentäneet hotellihuoneemme niin, että se muistutti taas sitä sisustuslehdestä repäistyä kuvaa, johon olimme viisi päivää sitten saapuneet. Saimme jopa tungettua kaikki tavarat ostoksineen päivineen laukkuihimme. Tunsin taas sitä hassua tyydytystä, joka vain noin pienen asian hoitamisesta voi tulla.

Kun tavarat olivat jo autossa ja hotellihuone luovutettu, oli laivan saapumiseen vielä tunteja ja me kävelimme pienen matkan päässä sijaitsevalle ostoskadulle. Siellä, kosmetiikkakaupan edessä, nainen tuli puhumaan minulle. Tai meille. Hän viskoi ruotsinkielisiä sanoja eteemme niin nopeasti, etten juurikaan pysynyt perässä. Sitä paitsi kaikki vieraat ihmiset saavat minut hermostumaan, enkä osaa silloin keskittyä juuri mihinkään. Onneksi vanhempani osaavat ruotsia minua paremmin.

"Onko teillä valkoiset kengät? Sellaiset nilkkapituiset." jotakin tällaista luulen hänen kysyneen.

"Toinen niistä putosi hotellin edessä ja jäi taksin alle. Se on ehkä vielä paikoillaan, teidän kannattaisi käydä katsomassa."

Valkoiset kengät olivat minun, tietenkin jalassani oli toinen pari, mutta muistan pakanneeni ne kassin päällimmäiseksi. Se ei ollut matkalaukku vaan vetoketjuton kassi, jossa kaikkien kengät olivat. Me lupasimme käydä katsomassa.

Hotelliin ei ollut pitkä matka. Nainen oli kuulostanut vakuuttavalta, hän jopa kuvaili tarkasti kentkää, joka lopulta löytyi kuin löytyikin hotellin edestä, taksipysäkiltä. Se oli nostettu jalkakäytävälle, mutta musta renkaanjälki vaaleassa pinnassa kieli sen kokemuksista autotiellä.

Tavallisin selitys, jonka mainitsin aiemminkin, olisi se, että nainen oli vain sattunut näkemään kengän ja tapaamaan meidät vielä uudestaan ostoskadulla. Olisi silti kiehtovaa ajatella, että hän olisi harvinaisen oikeaan osunut selvännäkijä tai jotain muuta hieman epätavallisempaa.

Mutta ehkä meillä kävi vain hyvä tuuri. Sain jopa mustan jäljen pestyä pois.

Tämäkin päivä oli todella mukava. Tapasin ensimmäistä kertaa kesälomalla ystävääni. Olen hiljainen jopa hänen seurassaan, mutta se ei johdu vaivautuneisuudesta eikä mistään negatiivisesta. Kunpa voisin tavata häntä, heitä, useamminkin.

Kaikesta mukavasta huolimatta olen koko ajan hieman pettynyt itseeni. Minua pelottaa se, mitä he ajattelevat minusta nykyään. Tunnen muuttuneeni aivan hirmuisesti, mutta onko se totta?  Ehkä jalkani näyttivät ennen paremmilta? En ole varma.

Ainakaan minä en ole tyytyväinen. En haluaisi edes tietää sitä, mutta housut, jotka ostin joskus pienimilläni, tuntuvat tiukoilta nykyään. Tässä pienessä asunnossa minulla ei ole hetkeäkään, jona voisin livahtaa vaa'alle salaa (Se ei ole enää vessassa vaan kaapissa, luultavasti minun takiani.), joten turvaudun epäystävälliseen peiliini. Tuntuu taas, että minun pitäisi tehdä jotakin. En tiedä mitä.

Kiitos uudelle lukijalle. Oikeastaan kiitos kaikille muillekin, joilden mielenkiinto riittää blogini lukemiseen. Viimekertaisesta tasaluvusta onkin jo aikaa.