Leikitäänpä filosofialla:
Ilman tiedon ja tietämättömyyden tasapainoa ei voi syntyä kiinnostusta.
Kiinnostus ja tiedonhalu, uteliaisuus, liittyvät toisiinsa vaivattomasti, jolloin ne yleensä saavat aikaan onnea. Hämmentävän epäpuhdasta, ollakseen kuitenkaan vaikuttamatta sen laatuun.
Kuin katselisi säröilevää ikkunalasia.
Käytännölliseen puoleemme se vetoaa saaden tavoittelemaan parannusta, halua korjata ja nähdä pinta uudelleen kirurgisen puhtaana.
Esteettinen puoli nauttii säröjen muodostamasta verkostosta, sen kyvystä taittaa valoa tavalla, johon ehjä pinta ei pystyisi.
Se on välitila jossa ihminen joko työntää itseään tai tulee vedetyksi. Sillä ei oikeastaan ole väliä.
Onnellisen asiasta tekee se, että on niin vähän asioita jotka voi korjata lopullisesti, saada rikkoutuneena syntynyt täydellisen ehjäksi, koska lopullinen korjaaminen tarkoittaa myös mielenkiinnon loppua, siirtymistä alueelle jolla mieli, sellaisena kuin sen hahmotamme, on kykenemätön. Tylsistynyt.
Se ei tuota tarvitsemaansa ravintoa vaan enkelinhuulin puhalletun kuiskauksen:
"Sinä tiedät jo liikaa, liian hyvin. Sinunlaistesi on oikeus levätä ja tuomita muut. He eivät ole tehneet yhtä paljon kuin sinä!"
Sellainen lepo on itsepetosta.
(Tehävä on siis korjata, saamatta ikinä valmiiksi ja se on tarkoituskin?)
1 kommentti:
Hienoa ja vaikuttva postaus! Muuta en osaa sanoa. Tapasi kirjoittaa on mielenkiintoinen ja jollain tavalla leikkisäkin. Voi että, ajatuksesi ovat ihania!♥
Lähetä kommentti